Paimenessa
Yksi karitsa seisoo vallihaudan kivetyksen päällä ja nuokkuu. Sen korvat lepruttaa ja silmät siristää. Näyttäisi melkein nukkuvan, mutta ei kuitenkaan. Mietin, että mitähän se söi, onko pötsihäiriö vai muuten vaan pää sekaisin. Pienet opettelevat oikeat ruuat kokeilemalla ja emiään matkimalla. Emät eivät kokeile. Ne rohmuavat päättäväisesti voikukat nokkosten ja heinän seasta juuri niin kuin mansikat syödään kakusta. Vasta viimeisessä hädässä, sitten kun kaikki muu on syöty kelpaisi se isolehtinenkin minkä nimeä en tiedä.
Aika moni on kysynyt, että eikö siellä ole tylsää. Istua linnanmuuriin nojaten koirat jaloissa ja lampaat siinä lähellä ja kuunnella johtajalampaan kellon kilkatusta. En ole vieläkään keksinyt sopivaa vastausta.
Viime vuonna samaan aikaan sattui eräs opettaja linnan portista ulos juuri kun olin puun alla syömässä eväitäni. Opettaja hihkaisi oppilailleen arjalaisen "seis" ja alkoi opettamaan. Minä kiinnostuneena kuuntelemaan.
"Muistattekos lapset raamatusta sen yhden ammatin? Sen missä käytetään pitkää sauvaa ja vaatteena on semmoinen kaapu?".
Minulla meinaa mennä makkaraleipä väärään kurkkuun, mutta koska minua ei vielä koskaan elämässäni ole verrattu Jeesukseen jään hurmioituneena odottamaan joko nyt sekin tapahtuisi.
"Katsokaapa tuonne oikealle puun alle, siellä näette nyt ilmielävän sellaisen".
On myös ihania lapsikohtaamisia. Margo lammas on taivaan lahja. Vaikka se on tuotantoeläin ja elää suuressa laumassa pihatossa eikä juuri ihmisistä välitä, on siinä silti jotain hyvin suurisieluista. Margo tällää itsensä aidalle rapsuteltavaksi. Se odottelee kärsivällisesti, että täky nappaisi. Se röyhtäisee haisevan märepalanposkeensa, jauhaa, vaihtaa lonkaa ja taas jauhaa. Margoon ilmiömäinen. Lapset pyrähtävät aidalle ja hihkuvat riemusta "saako sitä silittää". Tietysti, rapsuta kunnolla, sillä on niin paksu villa ettei se tunne silittelyjä. Margohuokaisee onnesta.
Ja sitten on tietysti koirat. Istun selin lampaisiin, ne märehtii puun alla linnan portin pielessä. Minä koirien kanssa kauempana. Pöysti nojailee minuun niin kuin sillä on tapana silloin kun itse en näe. Luotan siihen, että jos jotain sattuisi, kertoisi Pöysti, koska se näkee aina. Yhtäkkiä Pöysti ampaisee lampaiden luo. Kun lopulta olen päässyt ylös ja kääntynyt katsomaan mitä nyt taas, on Pöysti jo tuonut lampaat puun alta lähemmäksi minua ja kauemmaksi kahdesta koirasta jotka aidalla suunnittelevat ilmeisesti jotain mukavaa. Koirien mielen liikkeitä ymmärtää parhaiten toinen koira. Tällä kertaa mielessä taisi liikkua jotain sellaista mistä ei olisi ollut iloa lampaille. Kiitän Pöystiä joka vielä vähän varmistelee, veivailee laumaa mielestään sopivampaan kohtaan. Pöystin poika Luke on juonessa ilmeisesti mukana vaikka en kyllä ihan taas ollut ajan tasalla mitä tapahtui. Luotan kuitenkin.
Semmoisia ne päivät siellä paimenessa tuppaa olemaan. Juuri kun luulee, että biorytmit ja feng suit sattuu olemaan seestymään päin, tapahtuu taas jotain mielenkiintoista. Ei niin varsinaisen tylsä työ. Ainakaan Pöystin ja minun mielestä.
Julkaistu Hämeen Sanomissa 2019