Hiihtämisestä

Äitini on yli 70 -vuotias. Takana on yksi sydäninfarkti ja vuosittaiset parituhatta hiihtokilometriä. Se on hankala yhtälö. Äidin mielestä mikään ei ole niin ihanaa kuin tunturissa hiihtäminen lapin erämaassa. Siellä ei ihan joka näreen alla toimi puhelin. Siskon kanssa ollaan mietitty koiran tutkapannan asentamista äidin kaulaan. On myös käynyt mielessä sellainen koirien sähköpanta viritys, missä koira saa napsun kaulaansa jos ylittää tontin rajat.

Koska äiti ei kuulemma ole koira, ollaan siskon kanssa yritetty jakaa vahtivuorot silloin, kun paikalle satutaan.

Minäkin tykkään hiihtämisestä. Siinä sielu lepää ja luonto on henkeäsalpaavan kaunis, kun pitää vauhdin riittävän hitaana. Niinpä lähdin vahtivuorollani äidin hiihtoseuraksi. Koska se infarkti oli jo kerran, en pääse ajatuksesta että voisi tulla toistekin. Siksi reittiä suunnitellessa ehdottelen useamman laavun taktiikkaa ja ehkä tasamaalla pysymistä. Äiti ei halua. Tunturiin on päästävä.

Ensimmäisen laavun kohdalla ehdottelen pientä taukoa. Äidin posket punottaa ja ajattelen, että olisi syytä vähän höllätä tahtia. Väitän että mono painaa vaikka oikeasti huoli. Äiti ei suostu edes suksia ottamaan jalasta kaivaa vain repusta mehupullon ja tarjoaa minulle. Näkee kai että en ole ihan hiihtokunnossa. Jatketaan matkaa. Latu alkaa nousta. Puurajaan on vielä matkaa, mutta pumppu hakkaa ja veren maku alkaa kihota suuhun. Laskeskelen seuraavalle laavulle matkaa. Äiti suihkii menemään eikä pysähdy ihmettelemään jäniksen jälkiä jotka katoavat kummallisesti ladun reunaan.

Kyselen, että mikä on vointi. Äiti ei kuule tai halua kuulla. Minä pistelen puurajan kohdalla haaraa kun äiti vielä hiihtelee keveän näköisesti ylämäkeä. Kuulostelen ohimosuoniani, niissä jyskyttää. Äidin vauhti hidastuu kun alkaa tamppausosuus, niin jyrkkä mäki että harrastelija ottaa siinä kohti sukset jalasta ja kävelee mäen ylös. Äiti ei. Minä harkitsen. Vihdoin päästään laavulle. Viritellään tulet. Tai äiti virittelee sillä aikaa kun minä yritän saada suksia irti monoista. Jalat tärisee. Tulikohan pakattua riittävästi makkaraa mukaan. Voisin syödä koko paketin.

Paluu mökille on alamäkeä. Olisi ihanaa jos ei pelottaisi niin. Kaatuminen on näin keski-iässä inhottavaa kun ei ikinä tiedä pääseekö vielä ylös ja menikö jotain poikki. Suksi esimerkiksi. Äiti ei jarruttele. Minä jarruttaisin jos uskaltaisin, mutta jäisellä ladulla pitäisi nostaa suksi pois uralta. Päädyn syöksylaskija asentoon silmät melkein kiinni. Äiti katoaa silti mutkan taakse.

Mökillä äiti huokaa ja toteaa tyytyväisenä, että tähän voisi vaikka kuolla ja lähtee lämmittämään saunaa. Minä hoipun portaille ja kiskon monot jalasta. Monot on suksissa vielä kiinni. Olkoon. Päätän kieltäytyä seuraavasta hiihtoretkestä äidin sydänoireisiin vedoten.

Julkaistu Hämeen Sanomissa 2019